Tassa loppuraporttia reissusta ja viimeisista tapahtumista.

Saavuimme Island Peakin base campiin 6.5. hyvavointisina. Pienten torkkujen jalkeen lahdimme keskella yota klo 01 nousemaan 5100 metrista ylospain. Lahestyminen kesti koko yon siten etta olimme noin kello kuusi aamulla jaatikon reunalla auringon jo noustua ja lammittaessa ilmaa jo tuntuvasti. Tassa pisteessa puimme valjaat, jaaraudat ja kyparat seka tankkasimme nousua varten. Jaatikkoa pitkin etenimme koysivarmistuksella ja saavuimme noin klo 7.30 Island Peakin paaseinalle eli ns. head wallille n. 5900 metriin.

Ilmastonmuutos (tai takana ollut Himalajan kylmin talvi 25 vuoteen) oli aiheuttanut sen, etta kiivettava head wall ei ollutkaan entisensa vaan vahan lahempana huippua ja melko jyrkka 75 asteen lumi/jaaseinama. Sita pitkin lahdimme kiipeamaan viimeista puristusta ylos huipulle. Rankka yo ja ohut ilma teki noususta hidasta, mutta voimia riitti kuitenkin kaikilla. Etenin ensimmaisena sita vauhtia mita pystyin ja mita edella menevat antoivat myoten - seinalla oli kolmessa eri koydessa edellamme aika paljn britti-, ranskalais- ja etela-afrikkalaisryhmia.

Kun olin kiivennyt n. 70 metrin seinasta kaksi kolmasosaa, nousukahvani eli ns. jumari (kiipeilijaa varmistava valine joka estaa putoamisen koydessa alaspain) ei enaa nepalilaisten kuluneessa koysistossa (!) pitanyt. Sanoin tasta kiipeily-sherpallemme. Han antoi auliisti omansa minulle ja otti minun itsellensa. Sherpa lahti nousemaan jumarillani ylospain, mutta koska se ei pitanyt koydessa enaa, han horjahti ja rikkoi housunsa. Yritin itse nousta sherpan jumarilla eteenpain ja vaihtaa jopa koytta ei-niin-kuluneeseeen (!), mutta silti tama uusikaan jumari ei pitanyt taydellisesti. Matkaa oli viela kolmasosa jaljella ja edessani koysissa jonoa niin etta matka huippuharjanteelle olisi kestanyt noin puoli tuntia. Paatin etta en ala riskeeraamaan niissa koysissa toimimattomilla varusteilla, joten jouduin aloittamaan laskeutumisen. Korkeusmittarini kadessa naytti silloin 6030 metria eli jain huipusta noin 150 metria.

Tassa tilanteessa pro kiipeilija olisi ehka hieman riskilla jatkanut. Itse en halunnut ottaa 6000 metrissa riskia pienestakaan putoamisesta. Totesin etta haluan kiiveta viela monia vuoria. Huiputuksen jaaminen vajaaksi harmittaa, mutta tuolla seinalla tehty paatos ei. Onnittelut Annelle ja Eekille, jotka tekivat hienon huiputuksen, toimivammilla valineilla! :)

Matka on silti kokonaisuudessaan ollut onnistunut: rankkaa trekkia ja kiipeilya isoissa korkeuksissa, akklimatisointiharjoittelua, hienoja maisemia ja nepalilaista kulttuuria. Nyt olemme jo laskeutuneet Namche Bazariin. Edessa on pienta juhlimista sherpojen kanssa taalla ja lahikylissa seka rentoutumista Kathmandussa seka paiva Delhissa. TJ paattaa raportin Nepalista tahan ja palaa tyopoytansa aareen 17.5. jos lennot vaan ovat ajallaan. Nahdaan!